Jawad Sharifin WOMEXissä esitetty dokumenttielokuva on visuaalisesti upea kuvaus musiikkiperinteiden katoamisesta ja kansallisesta identiteettikriisistä Pakistanissa. Sharif kertoi haastattelussa elokuvasta ja sen tekemisestä sekä asioista, jotka saivat hänet työskentelemään aiheen parissa.
Kuvaavaa on, että alun perin elokuvaan oli tavoitteena saada mukaan 24 soitinta, joista suurin osa jouduttiin jättämään pois siksi, että soittajia tai soitinrakentajia ei enää löytynyt. Elokuvan tärkeä teema on myös soitinrakennuksen kädentaito katoavana perinteenä. Esimerkiksi sarindalle ei löytynyt enää yhtään soitinrakentajaa.
Prosessin aikana Sharif vietti paljon aikaa muusikkojen ja käsityöläisten kanssa. Elokuvaa kuvattiin vuosia ja sen tekeminen kesti kokonaisuudessaan lähes viisi vuotta.Elokuvan henkilökohtaista merkitystä Sharifille korostaa, että se on lähes kokonaan itse rahoitettu. Sharif rahoittaa indie-elokuvaprojektinsa kaupallisella työllä. Hänen intohimona olisi tehdä enemmän elokuvia ja toteuttaa taiteellisia näkemyksiään, mutta se ei ole ollut taloudellisesti mahdollista.
32-vuotias Sharif kertoo olevansa ”vanha sielu”, joka pitää näillä perinnesoittimilla soitettavasta musiikista. Asuessaan joitakin vuosia Pakistanin ulkopuolella hän kertoi alkaneensa katsoa omaa synnyinmaataan ja sen traditioita uudella tavalla. Hän kuvaa Pakistanin olevan kansallisessa identiteettikriisissä. Poliittis-uskonnollisen ilmapiirin takia tietyt, erityisesti juuriltaan intialaiset ja hindulaisuuteen pohjautuvat vähemmistötraditiot on haluttu unohtaa huolimatta siitä, että niillä on ikiaikaiset perinteet.
Sharif haluaa osallistua elokuvillaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hän kokee henkilökohtaista yhteyttä soitinrakentajiin ja muusikoihin, joiden osaamista ei enää arvosteta. Myös dokumenttielokuvien tekijöiden yhteiskunnallinen arvostus on Pakistanissa huono. ”Hankkisit kunnon ammatin” on lause, jonka myös hän itse kuulee lähipiiriltään usein.
Pakistanissa ei myöskään ole yleisöä eikä markkinoita dokumenttielokuville eikä vaihtoehtoisille narratiiveille. Poliittisen ja uskonnollisen ilmapiirin vuoksi elokuvan tekeminen ei ole taloudellisesti kannattavaa, rahoituksen saaminen vähemmistöjä kuvaaville tarinoille on käytännössä mahdotonta.
Jättiyhtiö Coca Colan rahoittama Coke Studio -ohjelma tarjoutui rahoittamaan projektia sillä ehdolla, että siitä riisutaan kaikki kerronta ja poliittisuus ja materiaali esitetään musiikkivideoiden tapaan. Tähän Sharif ei suostunut.
Pakistanin historia itsenäisenä valtiona on suhteellisen nuori; Pakistan erotettiin Britanniasta itsenäistyvästä Intiasta vuonna 1947. Tämä väestöltään muslimivaltainen maa, jonka pääkieli on edelleen urdu, on nykyään muslimivaltio, jolla on sotaisa historia.
1970-luvun loppupuolelta on ollut voimassa tiukka islamilainen sharia-laki. Sen seurauksena tanssi ja musiikki on kielletty. Virallisesti soittimista on ollut käytössä vain daf-kehärumpu, jonka sanotaan olevan profeetta Mohammedin hyväksymä soitin. Musiikilla ei myöskään ole minkäänlaista roolia koulutuksessa. Samaan aikaan kaupungeissa popmusiikki, erityisesti Bollywood-musiikki on suosittua varsinkin nuorten keskuudessa.
Kun uskonto, politiikka ja kulttuuri nivotaan yhteen, voi sillä olla vakavat seuraukset. Tällä hetkellä vanhoja perinteitä ei hyväksytä eikä arvosteta. Uskonnollisuus on erityisesti maaseuduilla vahvempaa, elokuvassa esitetyt soittimet ja kulttuurit ovat eläneet juuri niillä alueilla. Elokuvassa on kohtauksia, joissa soittajiin kohdistetaan sekä sanallista että fyysistä halveksuntaa ja väkivaltaa.
Soitinrakentajien periytyvä uskomaton kädentaito ja osaaminen ei enää siirry uusille sukupolville, eikä ammatti kiinnosta, koska siinä toimiminen ei ole taloudellisesti kannattavaa. Elokuvassa esiintyvien muusikoiden perheiden eläminen on riippunut musiikista ja instrumenteista. Nykyään soittajia ei enää kutsuta juhliin tai konsertteihin, eikä kukaan opeta instrumenttien soittamista. Soitinrakentajista monet tekevät elannokseen myös muita soittimia, kuten Ustad Ziauddin, joka on viimeinen sarangin rakentaja, mutta myös tunnettu sitarin tekijä Pakistanissa.
Pakistanissa Indus Bluesin näkeminen on ollut käytännössä ollut mahdotonta. Sen saaminen suoratoistopalveluun toisi lisää katsojia muissa maissa, mutta Pakistanissa vain ani harvoilla on mahdollisuus hankkia maksullisia palveluja.
Sharif sisällytti tärkeimmän viestinsä elokuvan traileriin, joka on katsottavissa netissä. Traileri katsottiinkin heti julkaisunsa jälkeen parissa päivässä yli miljoona kertaa ja herätti Pakistanissa vahvoja reaktioita, pääasiassa negatiivisia.
Muu maailma on elokuvaa laajalti arvostanut. Se on saanut jo kymmenkunta palkintoa tai kunniamainintaa, viimeksi se palkittiin parhaana dokumenttielokuvana ja juryn palkinnolla Montréalin Etelä-Aasian filmifestivaaleilla marraskuun alussa.
Elokuva on visuaalisesti ja tarinallisesti uskomattoman kaunis, mutta samanaikaisesti se on haikea ja vaikea. Pakistanin tilanne, johon kietoutuvat uskonnolliset, poliittiset, taloudelliset ja historialliset kysymykset, tekevät kokonaisuudesta kompleksisen.
Sharif arvostaa näitä muusikoita ja käsityöläisiä ja haluaa kertoa maailmalle, mitä eri kulttuureille on tapahtumassa, samalla säilyttäen palasia tästä todellisuudesta. Hän on julkaissut tietoa instrumenteista myös elokuvan verkkosivuilla.
Published in: Kulttuuritoimitus
Date Published: November 12, 2019
Article by: Teri Skaniakos
